Valokuvatorstai: isokenkäinen
Tämä isokenkäinen naukkaili pullonpohjat marketin roskiksen takana. Sitten uudelle ostoreissulle. Miekkosen kengät ovat miehen kokoa. Etenkin kun kintut ovat lyhyenlännät, kenkä kiinnitti huomiotani ja nappasin kuvan tietämättä vielä Valokuvatorstain aihetta. - Klikkaamalla kuvaa kengän koko suhteessa miekkosen kokoon näkynee paremmin.
posted by Iines @ 3:38 ip.
15 comments
15 Comments:
Tyypillinen suomalainen: suuta korviin ja persettä polviin.
Tässä katsottavaksi vielä aiempia kenkäkuviani: tanssikengät.
Huomaan etten osaa ottaa sellaisia kuvia kuin useimmat: jäljentää kenkää tms. Pitää aina olla tarina, joka vaatii miettimistä. Taitaa olla liikaa useimmille?
Isokenkäisten aatelia?
Nämä nokkaeläimet, siis tanssikengät, ovat olleet jo arvosteltavina. Tommosia pidettiin silloin, kun olit nuori.
Nämä kyseiset valkoiset tanssikengät eivät ole minun, ja niitä pidettiin kyllä ennen minun nuoruuttani, jolloin muodissa olivat paksukorkoiset korkokengät, joissa oli korokepohjat.
Nuo valkoiset kengät ovat koulun näytelmiin ostamaani rekvisiittaa, ja viimeksi ne olivat erään Timon jalassa, joka esitti Peppi Pitkätoosaa oppilaiden kirjoittamassa näytelmässä.
Tarkasti havaittu, Iines.
"Pitää aina olla tarina, joka vaatii miettimistä. Taitaa olla liikaa useimmille?"
Kuka aliarvioi ja ketä yliarvioidaan?
Yritän.
Ylemmässä kuvassa oikeastaan kolme pääkohdetta: mies, lyhtypylväs ja pakun etumaski. Lisäelementteinä Alko, joka ilmeisimminkin on tallustajan kohde, pari muuta kulkijaa sekä jonkin verran jokseenkin häiritsevän ylimääräistä kilkettä.
Alemmassa ylimääräisyydet on karsittu pois. Pääkohteena auton keula. Taustalla kävelevä veikkonen jää jo pelkästään tarkennuksen takia sivuosaan.
On kyllä pakko myöntää, että taidan olla yksi niistä, joille tarinan luominen näiden elementtien välille on liikaa. Ei ole kysymys siitä, ettenkö pystyisi keksimään miehelle elämäntarinaa ja syytä alkoreissulle, mutta näistä kuvista niitä ei ole luettavissa.
En oikein itse jaksa innostua ajatuksesta, jonka mukaan jokainen kuva on kaunis, ja jokaisen kuvan takana on tarina. Se tarina on tässä aivan liian kaukaa haettu.
Minun mielestäni kuvan pitää houkutella katsomaan itseään ja se on mahdollista ainoastaan siten, että kuvan elementeistä on tunnistettavissa jonkunlaisia loogisia yhteyksiä, jotka kuljettavat ensin katsetta, houkutellen ajatuksen mukaansa pikkuhiljaa.
Ylivoimainen suosikkikuvani on suosikki juuri siksi, että se kertoo niin valtavan paljon. Kuvan kohde, asettelu ja rosoinen ulkomuoto on harkittu niin tarkasti loppuun asti, että ne suorastaan huutavat sitä, mitä kuvalla on tahdottu sanoa. Se pysäyttää ja pistää ajattelemaan lisää.
http://www.photo.net/photo/pcd3502/crouching-10.jpg
Kliseinen, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa toimii ainoastaan, jos niille sanoille on löydettävissä järkevä rakenne ja järjestys. Sanojen sekamelska ei oikein kerro mitään.
Tekniikasta on pakko sanoa vielä sen verran, että on aivan sama, onko kuva epätarkka ja sumuinen, mikäli se on hallittua ja tarkoituksenmukaista. Rajoittunut ymmärrykseni ei onnistu löytämään näistä kahdesta niille minkäänlaista tarkoitusta.
Toivon että ymmärrät, etten halua nillittää tai olla ilkeä. Sinulla on parhaimmillasi valtavan hieno silmä muodoille ja väreille, mutta minun mielestäni astut toisinaan hiukan harhaan.
Ymmärtääkseni haluat kuvistasi jonkunlaista palautetta. Pelkästä selkääntaputtelusta ei edelleenkään opi mitään.
Olen kyllä joissakin tapauksissa samaa mieltä Aleksin kanssa, MUTTA olet liian kirjanopinut valokuvauksen harrastaja. Olet pannut kameran syrjään ihan liian aikaisin.
Valokuvan aihe oli ISOKENKÄINEN ja siinä on kuvasarjan juju, ihan realistisesti sekä kuvaannollisesti.
Siispä kuva antoi mielikuvitukselle tilaa, ei puututa tekniikkaan, kaikki tuo ympäristön "hilpetööri" kuuluu mukaan tuohon katukuvaan.
Tämä on vain minun käsitykseni, en minäkään Iinestä aina selkään taputa, Iines ei kylläkään koskaan mene siitä kohtaa aidan yli missä se on matailin.
Aleksi ja Kootee, kiitos palautteesta, ja varsinkin Aleksille kiitos havainnollisesta selittämisestä.
Minulle kyllä tuossa isokenkäisessä on tarinaa kerrakseen, mutta en vain saanut kuvaan sitä draaman kaarta jonka halusin, koska tilanne meni niin nopeasti ohi. Kun näin miehen kaljapullon kanssa, olin kasseineni tulossa kaupasta ja minulle tuli kiire napaamaan kamera lukitusta autosta. Siinä vaiheessa isokenkäinen mies, -joka kävelikin hieman hassusti - oli jo etäällä.
Katsoin tuon linkin kuvan. Tiedätkö mitä Aleksi? Minä en pidä siitä, koska se kirkuu asetelmallisuutta. Se suorastaan huutaa valokuvaajan läsnäoloa, sitä, mitä valokuvaaja on pyytänyt naisen tekemään, minne menemään, miten käpertymään. Minusta se ei ole luonnollista eikä aitoa, vaan lavastus, jonkalaisia kuvia en kuunaan tule napsimaan. Minulle tärkeää on siepata tilanne vaikka tekniikan kustannuksella.
En siis väitä kuviani hyviksi, ja olen pitkälle samaa mieltä kanssasi. Olen useimmiten tyytymätön kuviini!
Voi hyvinkin olla, että otin sen kirjan käteen liian aikaisin, mutta siihen kirjoitettuja juttuja ei ole kuitenkaan kirjoitettu ihan turhaan.
Ei esteettisyys ole pelkästään subjektiivista. Jos on tarkoitus, että kuvia katsoisivat muutkin kuin kuvaaja itse, lienee tarkoituksenmukaista pyrkiä ilmaisuun, jonka tulkitseminen olisi mahdollista niillekin, jotka eivät ole kuvaajan pään sisällä suljinta painettaessa.
Todelliset mestariteokset syntyvät juurikin noiden ilmaisun sääntöjen rikkomisesta tai kiertämisestä, mutta sääntöjä ei voi rikkoa, jollei niitä tunne.
Pakko sanoa vielä sana tuosta valokuvan ja tilanteiden todenmukaisuudesta. Tuolla perusteella kaikki kuvat, joissa olet muuttanut kohteen asentoa tarkoituksellisesti hiukankaan, ovat lavastuksia ja eikö viimeistään salaman käyttö moisen vangitsemiseksi suorastaan karju valokuvaajan läsnäoloa ja epäaitoutta.
Oliko aiempien kenkäkuviesi asento ja valaistus sellainen, että sinun täytyi vain painaa nappulaa ja tallentaa tilanne?
Tilannekuvaus tilanteen ehdoilla on mitä ilmeisimminkin sinun juttusi, mutta kaiken muun valokuvauksen leimaaminen epäaidoksi lavastukseksi on minusta aika ahdasmielistä.
Tuo on muuten omakuva. Kenellekään ei ole tarvinnut sanoa mihin käpertyä ja miten asettua. Voiko kuva olla enää aidompi?
En toki halua leimata läheskään kaikkea kuvauskohteiden asettelua asetelmallisesksi, mutta jokuset kuvat tuntuvat minusta siltä, että niissä ikään kuin näkee kuvaajan siellä taustalla, ts. kuvassa on jotain niin vaikeaa tai asetelmallista tai luonnottoman tuntuista, että huomio kiintyy kuvan/kuvaajan motiivien hakuun.
Minusta tässä linkkisi kuvassa on sitä asetelmallisuutta, koska tila näyttää kaikkea muuta kuin jonkun asunnolta ja siinä on tilanne, joka ei aukea minulle. Jotain lohdutonta se kuvaa, umpikujaa, yksinäisyyttä, ja on sinällään kyllä puhutteleva, mutta se jättää jälkensä ahdistavan olon, ei puhdista, ei anna mitään avainta, ei pienintäkään toivoa.
Omakuvahan muuten tarkoittaa kuvaa itsestä?
No niin. Vesitin näköjään tuon viime kommentin viimeisen lauseen täysin, koska kuvaajan omakuvahan tuo ei todellisuudessa ole. Olin vain halunnut tulkita sen niin.
No anyhoo.
Sinänsä tästä väitteleminen ei tule johtamaan mihinkään, mutta väliäkö sillä. Mielipideasiat ovat ainoita joista voi kiistellä.
Lainaan itseäsi taas: "Pitää aina olla tarina, joka vaatii miettimistä"
Sitähän kuva sai sinut juurikin tekemään. Olen kanssasi aivan samaa mieltä, siitä että kuva ilman jonkunlaista tarinaa on aika tynkä.
Tarina pitää olla kuitenkin löydettävissä. Tuossa kuvassa varsinkin se on sitä. Tarkoituksena ei ole representoida tapahtunutta tilannetta tai näyttää pala jonkun kodista, vaan nimen omaan kertoa tarina.
Tässä tapauksessa se tarina on lohduton ja synkkä, mutta tämä maailma on joskus sellainen. Minun mielestäni kuva (tai ylipäätään mikä tahansa taiteenlaji) on toimii, mikäli se herättää jonkun laisia tunteita. Niillä on aina enemmän arvoa kuin pelkällä kuvalla esineestä tai ihmisestä. Aseteltu tarkoituksella tai ei.
Lipsahtaa ihan liikaa jonkun muun kuvien kommentoinniksi. Ei tarkoituksenmukaista.
Haluan vain sanoa, että viimeistelemätön toteutus tekee kuvan tarinan lukemisen mahdottomaksi, jolloin jäljelle jää vain suttuinen kuva autosta miehestä lyhtypylväästä ja ostarin mainosvaloista.
Minäkään en halua kinata, en etenkään ottamastasi kuvasta.
Ajatelen kuitenkin niin, että tarinan tulisi olla myös uskottava, jotta katsoja löytää samaistuskohteen, jonkin tarttumapinnan. Tuossa kuvassasi on minulle tarttumapintana vain lohduton tyhjyys tai yksinäisyys ja ehkä lohdun tarve. Kuva on äärimmäisen ahdistava, koska se sulkee oven ja panee katsojan seinää vasten.
Oikeasti aina on kuitenkin jossain ovi, joku oljenkorsi johon tarttua. Tästä se puuttuu. Tämä tekee tilanteen toivottomaksi ja epäuskottavaksi, koska aina löytyy joku kolo josta mennä, jokin pieni rako. Jos se olisi tuossa kuvassa, sen sanoma olisi mielestäni uskottava - siis minulle. Se voisi olla vaikka ovi, jokin valo ulkoa (ei heijastevalo kuten nyt), naarmu jossain pinnassa, edes yksi taulu tms.
Sanoit, että suttuinen kuva. Elämä nyt tietysti on myös suttuista. Mutta siis - en puolustele kuvaani, se on hätäinen otos.
Tarkennan vielä, että tuo ei ole minun ottamani. Se kosketti valtavasti, joten pidän sitä melkeinpä parhaana koskaan näkemänäni.
Olen eri mieltä kanssasi, mutta kunnioitan näkemystäsi.
Kyllä se minuakin kosketti, koska huomaan analysoivani sitä niin pohjamutia myöden. Voi olla, että se on niin voimakas sanomaltaan, että torjuntani heräsi. Haluaisin jopa kiihkeästi, että siinä olisi jokin toivon säie. :)
Lähetä kommentti
<< Home